tiistai 24. lokakuuta 2017

Historiantutkimuksen päivät Turussa 18.-21.10.2017

Kirjoitin Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen Lastuja Suomen historiasta -blogiin Historiantutkimuksen päivistä, jotka järjestettiin tänä vuonna Turussa 18.-21.10

torstai 31. elokuuta 2017

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 




Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 


von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 
 







Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.


George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.
Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.
Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.












Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Google digitoi muodin historiaa


Seuraamani Business of Fashion -uutissivusto kertoi viime viikolla Google tuovan digitaalisesti näytille muodin historiaa We Wear Culture -sivustolla. Se on osa Googlen Art and Culture -sovellusta. Tämä sovellus on taas osa Googlen aiemmin Cultural Institute -nimellä kulkenutta projektia, joka syntyi vuonna 2011 Googlen työntekijä Amit Soodin henkilökohtaisena projektina ja josta myöhemmin kehittyi Google Art Project. Soodin tavoitteena oli tuoda (taide)museoiden kokoelmat kaikkien internetin käyttäjien saataville. Projektissa sovellettiin Google Street Viewstä tuttua tekniikkaa. Luonnolliseti projekti on saanut kriittistä palautetta sen kuuden olemassaolovuoden aikana, mutta toisaalta yhä useampi museo on lähtenyt mukaan saattamaan kokoelmiaan digitaalisesti saavutettaviksi. Suomalaisista museoista Ateneum on antanut 55 teostaan Googlen digitoitavaksi ja EMMA jokseenkin saman verran. Nyt mukaan ovat tulleet muodin historiaan keskittyneet museot, jotka ovat antaneet kokoelmissaan olevia vaatteita Googlen digitoitavaksi. Kritiikki, jota muun muassa Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto on esittänyt, tuo esille sen, että taiteilijoiden tekijänoikeudet luovutetaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi ilmaiseksi Googlelle. Google ei ole luonnollisestikaan avannut sopimuksia, joita se on solminut museoiden kanssa.

Suomalaiset mediat tai muotiblogit eivät näytä vielä kiinnostuneen We Wear Culture -projektista eikä siihen ole lähtenyt mukaan myöskään Aalto yliopiston palkittu muodin koulutusohjelma toisin kuin esimerkiksi Central Saint Martins, joka on ehkä tunnetuimpia muotikouluja Euroopassa. Opiskelijoille We Wear Culture -projekti näyttääkin olevan näyteikkuna omille suunnittelutöilleen ja sellaisena se varmasti toimiikin. Opiskelijoiden kuitenkin kannattaa miettiä mitä luovuttaa Googlelle ladatessaan kuvia suunnitelmistaan Art and Culture -sovellukseen. Huomasin, että sovellukseen oli ladattu muun muassa suunnitelmia ja tasokuvia, joten voihan olla, että opiskelija on pahimmassa tapauksessa ja huomaamattaan luovuttanut suunnitelmansa Googlelle ilmaiseksi ja mikäli opiskelija haluaa kaupallisesti hyödyntää suunnittelemaansa vaatetta myöhemmin, ovat sen (tai vaatteesta tehdyn kuvan ja mallipiirroksen kuvan) omistusoikeudet Googlella.

Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture osioon (en tiedä miten näitä pitäisi oikeasti kutsua) voi tehdä hakuja monin eri tavoin. Jos esimerkiksi on kiinnostunut valmistustekniikoista tai tietyistä sunnittelijoista, teemaan voi tutustua tarkemmin. Toisaalta en onnistunut hakemaan sovelluksesta esimerkiksi kaikkia toimitettuja (editorial) haastatteluja tai artikkeleja. Tällä hetkellä mukana näyttäisi olevan museoita 40 eri maasta. Meitä lähimpänä Venäjän Etnografinen museo Pietarista. Mukana on myös sellaisia jättiläisiä kuin Versaillesin palatsi Ranskasta. 

Selaisin sivustoa / sovellusta sekä iphonella että tietokoneen selaimella. Se toimi hyvin, mutta varsin pian huomasin, että en taida kuulua sovelluksen kohderyhmään. Kuvat olivat toki hienoja, mutta sovellus ei antanut tarkempaa tietoa mistään asiasta. Esimerkiksi jos olisi halunnut tutustua tarkemmin keskiaikaisiin englantilaisiin tekstiileihin olisi sovelluksen tarjoama tieto ollut varsin pintapuolista (joskin näyttävän näköistä teknisesti). 

Koska We Wear Culture -lanseerauksen huomioiminen muotimediassa oli kesäkuun alun tapahtuma (hienosti osutettu ajankohtaan, jolloin ei ole suuria muotinäytöksiä tms. viemässä median huomiota*), yritin selvittää hankkeen taustoja. Kate Lauterbach, joka antoi haastattelun Business of Fashion -uutissivustolle, mainittiin hankkeen johtajaksi ja tällä tittelillä (project manager) hän on myös LinkedIn profiilissaan. Hän näyttäisi tämän profiilinsa perusteella olla noin 30-vuotias amerikkalainen, joka on valmistunut 2008 BBA:ksi Teksasin yliopistosta ja sen jälkeen suorittanut MBA tutkinnon työskenneltyään muotibisneksen parissa Yhdysvalloissa. Googlen yrityssivustoilta en onnistunut löytämään mitään tietoa siitä, keitä muita We Wear Culture -projekti työllistää ja millaista substanssiosaamista muodin historiasta projektin taustalla on. Google Culture Instituten johtaja Amit Sood on ilmeisesti hänkin taustaltaan kauppatieteilijä, jolla on BBA tutkinto intialaisesta yliopistosta ja MBA tutkinto samasta INSEAD Business Schoolista kuin Lauterbachilla. Lauterbachin ja Soodin tutkinnot on suoritettu jokseenkin hyvämaineisessa kauppaopistossa ja johon yritykset yleensä maksavat työntekijöidensä opinnot, tai opiskelija maksaa ne itse. Tällä hetkellä vuoden (10 kk) kestävä MBA tutkinto maksaa 80 800 euroa.  Hartaan etsimisen jälkeen löysin netin syövereistä vielä kolmannen Google Cultural Instituten työntekijän, Laurent Gaveaun, joka on entinen Versaillesin palatsin viestintäpäällikkö ja valmistunut arvostetusta Science Po yliopistosta. LinkedIn:stä löytyy vielä muutamia muita Google Culture Instituten työpaikakseen maininneita. He näyttävät kaikki olevan kolmekymppisiä digitaaliseen markkinointiin perehtyneitä ihmisiä, joiden koulutustausta on markkinoinnissa tai insinööritieteissä.

Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa.  Editorial -osioon on koottu  alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan. 

Yritin myös etsiä tietoa siitä, miten museot tekevät yhteistyötä Google Art & Culture / Google Cultural Instituten kanssa.  Esimerkiksi British Museum on kaksi vuotta sitten kirjoittanut blogissaan aiheesta. Mutta hups, blogi on poistettu. Ilmeisesti museoiden työntekijät (usein ilmaiset harjoittelijat) digitoivat taideteoksia (ja nyt siis myös vaatteita) Googlen ohjeiden mukaan. Museot siis tuottavat sisällön Google Art & Culture -sovellukseen ilmaiseksi (?) ilman, että työntekijä välttämättä saa edes palkkaa työstään vaan se on "työharjoittelua". Ihan kiva - Google on sentään pörssinoteerattu firma, joka tahkoaa tulosta. Google Cultural Instituten Amit Sood tosin väittää, että kyseessä on non profit -hanke. Se, että museot tekevät varsinaisen työn ja tarjoavat substanssin sovellukseen selittää myös sen, että Google Cultural Institute / Art & Culture ei tarvitse palkkalistoilleen yhtään historiantutkijaa tai museoalan ihmistä. Ja näin varmaan on Googlen kannalta parempikin, sillä tutkijat ja museoammattilaiset kun tuppaavat kysymään hankalia kysymyksiä koskien asioita, jotka Google Art & Culture pyrkii ratkomaan tietokonealgoritmein. Se muun muassa oppii tarjoamaan käyttäjälleen sellaisia kuvia, josta hän voisi olla kiinnostunut. Mutta edelleenkään, se ei tuo yhtään syvempää tietoa asiasta esimerkiksi viittaamalla aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Esimerkiksi englantilaisista keskiaikaisista tekstiileistä löytyy akateemista(kin) tutkimusta vaikka kuinka paljon, jos vain on halua ja tahtoa sitä etsiä ja lukea. 

Jäin miettimään, onko tämä Google Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture -osio vain paljon melua tyhjästä. Miten sovellukseen saadaan sisältöä, jos sen tekijöiden substanssiosaaminen on muualla kuin muodin ja tekstiilien historiassa? Antavatko museot riittävästi tietoa kuvatuista esineistä? Onko Googlella edes halua tuoda julki muuta kuin kauniita kuvia - sovelluksen kehittäminenhän lähti nimenomaan Soodin halusta tuoda kuvina esille museokokoelmia soveltaen Street View -tekniikan kehittämää kameratyöskentelyä. Mitä muodinluojat luovuttavat Googlelle, kun he luovuttavat vaatteidensa kuvat? 

Olen opiskellut historian lisäksi markkinointia. Joskus olen kateellinen markkinointialan ihmisten ällistyttävälle röyhkeydelle hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Kun sen verhoaa kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, saadaan kulttuuriperintöalan ihmiset tekemään ilmaista työtä. Kulttuuriperintöalalla ja tutkimusmaailmassa ollaan totuttu avoimuuteen ja päätökset ovat pääsääntöisesti läpinäkyviä. Kun yritin selvittää voittoa tavoittelemattoman Google Cultural Instituten taustoja, törmäsin seinään. Jos joku tietää tästä instituutista enemmän, kuulen asiasta mielelläni lisää.

* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus. 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.


Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.


Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot


Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 
Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot


Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.


Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tekniset kankaat ja niiden historia

Luin hiljakkoin Anders Ramsayn muistelmateoksen Från barnaår till silverhår (suom. Muistoja lapsen ja hopeahapsen), jossa Ramsay muisteli seikkailujaan impregnoitujen kankaiden valmistamisen parissa. Meno oli varsin villiä, kun 1880-luvulla kaikki halusivat vedenpitäviä viittoja, takkeja ja kenkiä.

Mainostoimisto Erva-Latvalan arkisto, ELKA. 
Nähtyäni oheisen mainoksen tämä Ramsayn muistelma palasi mieleeni. Impregnoidut kankaat olivat siis käytössä vielä 1940-luvulla. Viime vuonna vietettiin sadetakin keksijäksi mainitun skottilaisen James Macintoshin syntymän 250-vuotisjuhlaa. Sittemmin Brittein saarilla macintoshista on tullut synonyymi sadetakeille. Olisikin mielenkiintoista tietää, yrittikö toinen skotti, James Finlayson, hyödyntää tätä maanmiehensä innovaatiota omalla tehtaallaan Tampereella.

Tekstiilihistorioitsija Viveka Hansen kirjoitti vuosi sitten blogissaan vedenpitävien tekstiilien historiasta. Hänen mukaansa 1700-luvulla muotiin tulivat öljykankaat, joissa vedenpitävyyteen oli pyritty levittämällä kankaan pintaan erilaisia öljyjä. Itse valmistustekniikka lienee jo vanhempaa perua. Nykyäänkin näitä perinteisiä öljykankaita valmistetaan ja niistä tehdään muun muassa öljykangastakkeja. Tai itse asiassa tiivis puuvillakangas käsitellään vedenpitäväksi vasta sen jälkeen, kun siitä on valmistettu vaate.

Omassa tutkimusaineistossani 1800-luvun viipurilaisen herrasväen perheen kirjeenvaihdossa löytää myös mainintoja vesitiiviistä vaatteista. Nimittäin vuonna 1825 Englannista tilattiin

"... kaksi suurta viittaa parasta kamelinkarvaa, vesitiiviitä, vuorattu parhaalla huovalla ja valmiiksi ommeltu [ready made] viimeisimmän muodin mukaan..."

Vuosisadan lopulla uudet innovaatiot olivat levinneet ja nyt Suomestakin oli saatavilla "taatusti vedenpitäviä" takkeja.

Wiborgsbladet No 72, 10.5.1885
Wiipuri No 181, 8.8.1899 


1950-luvulla Suomessa voitiin hankkia kotimaassa valmistettuja takkeja.

Suomen Gummitehdas Oy, Kerava 1950-luku. (c) Keravan museo.
Lisätietoja: Skottilaisesta tekstiilihistoriasta kiinnostuneille ja S. Nenadic and S. Tuckett, Colouring the Nation. The Turkey Red Printed Cotton Textile Industry in Scotland c. 1840-1960 (Edinburgh, National Library of Scotland, 2013)

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

"Garden is my lover" 18th century and early 19th century Finnish women as garden owners and users


My PhD thesis Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismoderinssa
Viipurissa focused on consumption choices of a merchant
widow named Marie Hackman (1776–1865). She was the
mistress of a country house called Herttuala, near Vyborg (sw.
Viborg). Herttuala’s garden was an important, if not the most
important, place of consumption for Marie. ‘Garden is my lover’,
she described it when ordering plants from Germany.
Archival sources of my study consist of letters and account books
provided by the archives of Hackman & Co, Hackman family
and Monrepos manor. The source material demonstrated the importance
of gardens for conspicuous consumption (‘showing off’)
and socializing. Lifestyle of the Vyborg elite emulated the lifestyle
of St. Petersburg, Baltic and northern German bourgeoisie or genteel
people.

Gender and gardens
One of my interests are gendered gardens. In Vyborg, most of the
manorial estates were situated quite close to the town. Hence, women
and children often spent the whole summer in the countryside
while men worked in town and sporadically visited the country
estates. This resembles suburban villa lifestyle, which was known in
London and Hamburg at the time, described by Jon Stobart (2016,
pp. 89–102) and Michael North (2008, pp. 77–92) in their studies.
Magazines or plants and seed catalogues were ordered from Germany
and information was exchanged while visiting friends or public
gardens in St. Petersburg. Hence, both men and women knew
about the latest garden fashion and took part in both designing of
the gardens and the actual gardening, at least by giving orders and
monitoring the paid workforce (Vainio-Korhonen 2011, p.).
The gardens of Vyborg were fashionably styled, ambitiously built
and cared-for places. The owners of the gardens, both men and women,
put a lot of effort into these gardens, which were places for socializing
and status manifestation. Michael North (2008, p. 94) has
described how the elite of the North-German cities enjoyed the informal
and sociable lifestyle of the country houses. Informality and
sociability were the key features of the Vyborg country houses, too.
Based on letters and diary entries, it seems that especially women
were enthusiastic users of the gardens. This has to be linked to
women’s responsibilities; they prepared food for their family and
other household members. Also women were important figures in
social life and the garden was one of the informal arenas where they
could act.
Hence, if we want to study gender, garden and garden history, we
should look beyond the architectural structures or building processes
and focus instead on the daily use of the garden space.

References
Davidoff, L. and Hall, C., 1987. Family Fortunes: Men and
Women of the English Middle Class, 1780–1850.
London: Hutchinson.
Ijäs, U., 2015. Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintasa varhaismodernissa
Viipurissa. Turun yliopiston julkaisuja C 402.
Turun yliopisto.
North, M., 2008. Material Delight and the Joy of Living: Cultural
Consumption in the Age of Enlightenment in Germany.
Transl. Pamela Selwyn. Aldershot: Ashgate.
Stobart, J., 2016. ‘So agreeable and suitable place: The character,
use and provisioning of a late eighteenth-century suburban
villa. Journal for Eighteenth-Century Studies, Vol. 39,
Iss. 1, pp. 89–102.
Vainio-Korhonen, K., 2011. Sophie Creutz och hennes tid. Adelsliv
i 1700-talets Finland. Helsingfors/ Stockholm Svenska
Litteratursällskapet / Atlantis.

Published in: Bulletin för trädgårdshistoriska forskning 29/2016 ISSN 1652-2362
http://www.gardenhistoryforum.org/


maanantai 28. marraskuuta 2016

Tamperelainen palatsi

Pääsin eilen käymään Naisten pankin tiernapoikajuhlassa tamperelaisessa palatsissa eli Pikkupalatsissa. Itse muistan eräästä aiemmasta työpaikasta, että kyseisessä talossa toimi 1900-luvun lopussa Canonin toimisto, josta tilattiin paikalle kopiokoneiden huolto. Nyt talo on aivan erinäköinen ja toisenlaisessa käytössä. Parhankankaan perhe on vuodesta 2001 alkaen kunnostanut rakennuksen entiseen loistoonsa. Eteisessä huomasin kauniit alkuperäiset julkisivupiirustukset, joissa allekirjoittajan oli Fr. Thesleff. Sukunimi oli minulle tuttu Viipurista ja kun vielä kuulin rakennuttajan olleen Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruun, heräsi mielenkiintoni. 

Pikkupalatsi. Kuva 1900-luvun alusta. Tampereen museot. 


Pikkupalatsin suunnittelu alkoi vuonna 1897 ja samana vuonna palatsin sisustussuunnittelu tilattiin Louis Sparrelta, joka omisti Porvoossa sijainneen Iris-tehtaan. Pikkupalatsin alakerran biljardihuoneessa on yhä edelleen samanlainen takka, kuin Iris-tehtaan näyttelyhuoneessa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Kaunis tummanvihreä takka onkin ainoa Iris-tehtaan alkuperäistuotantoa oleva esine Pikkupalatsissa. Alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä edes suunnitelmapiirustuksia. Usein julkisivu- ja mahdollisesti myös pohjapiirustuksia voi löytää kaupunginarkistosta, sillä kaupunki valvoi rakentamista, mutta sisustuksen tallentaminen jälkipolville oli asukkaiden tai talon omistajien oman aktiivisuuden varassa. 
Iris huone Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Museovirasto.
Biljardihuoneessa on yhä aistittavissa brittiläisen herrasmiesklubin henkeä. Christian Bruunin kerrotaan olleen erityisen innostunut biljardin pelaaja. Tämä ei ollut mikään poikkeus, sillä tuon ajan herrasmiesten ajanvietteenä biljardi - sekä korttipelit - kuuluivat ikään kuin velvollisuuksiin. Pikkupalatsin biljardipöytä on alkuperäinen, muistaakseni saksalaista puusepäntyötä marmorilevyineen, mutta valitettavasti alkuperäinen kangas on vaihdettu nykyaikaiseen joustavaan kankaaseen sen sijaan, että se olisi korvattu tyyliin sopivalla vihreällä veralla.

Pikkupalatsin kaakelitakka on Iiris-tehtaan kaakeliasiantuntijan englantilaisen William Finchin käsialaa. Samoin palatsin tapetit ovat brittiläisen William Morris -tehtaan, kuten alkuperäisetkin tapetit ovat olleet. Brittiläiset kulutustavarat olivat suosiossa 1800-luvulla, jolloin nämä uusmuotiset, uusia valmistustekniikoita hyödyntävät ylellisyystavarat alkoivat vallata markkinoita aiemmin luksustavarakauppaa hallinneilta ranskalaisilta ylellisyysesineiltä. Brittiläisten esineiden etuna oli niiden halvempi hinta, ne oliva suurempien ihmisjoukkojen saavutettavissa, joten niitä on kutsuttu myös puoliylellisiksi (semi-luxurious) esineiksi. Omissa tutkimuksissani viipurilaisesta eliitistä olen törmännyt siihen, että brittiläiset kulutustavarat saapuivat Suomeen varsin varhaisessa vaiheessa 1700-luvun loppupuolella, kun ensimmäisiä teollisesti valmistettuja tuotteita ylipäänsä alkoi olla saatavilla. Viipurilaiseliitille brittitavaroiden hankkiminen oli varsin mutkatonta. Niitä ostettiin joko "englantilaisista kaupoista" Pietarista tai tuottamalla tavaroita suoraan Iso-Britanniasta palaavien laivojen mukana. Erityisesti puutavarakauppaa käyvän Viipurin eliitin suhteet Iso-Britanniaan mahdollistivat sikäläisen elämäntavan omaksumisen, sillä liikemiehet matkustelivat suurimpien puutavaranostajien luo ja näillä matkoillaan he näkivät kaikenlaisia muotivillityksiä, joita sitten saatettiin omaksua ja ottaa omaan käyttöön kotiin palattua. Erilaisten tuontitullien ja ylellisyysesineitä koskevien verojen ja suoranaisten kieltojenkin vuoksi tavaroita salakuljetettiin varsin usein, joten nämä tuontitavarat eivät näy virallisissa tuontitilastoissa ja niitä on ylipäänsä hankala jäljittää muista kuin yksityisistä kirjeistä tai muistiinpanoista. 

Mutta miten Pikkupalatsin rakennuttaja ja suunnittelija sitten kytkeytyvät tähän viipurilaiseliittiin? Fredrik Thesleff mainitaan usein vaasalaisena arkkitehtinä. Hän toimi talonrakennuksen lehtorina Vaasan teollisuuskoulussa vuosina 1889-1908, omisti kaupungissa arkkitehtitoimiston ja toimi kaupunginarkkitehtinä. Thesleff oli syntynyt vuonna 1859 Viipurissa. Pikkupalatsin lisäksi hän suunnitteli useita taloja Viipuriin (joista yksi tuhoutui tulipalossa vuonna 2014). Thesleff-suvusta on mainintoja Viipurista jo 1600-luvun alusta (kts. esim. Schweitzer). Fredrik Thessleffin isä oli eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Kansallisbiografia tietää, että Fredrik Wilhelm Thessleff (1824-1893) osti isälleen ja veljelleen kuuluneen Liimatan kartanon Viipurista ja "osallistui aktiivisesti Itä-Suomen taloudellisiin rientoihin". Kansallisbiografia ei kuitenkaan tunnista tai tunnusta Fredrik Wilhelmin pojista muita kuin Viipurin kaupunginlääkäri Theodor Thessleffin (1854-1899) ja Arthur Thesleffin (1871-1920). Miksi näin, jää arvoitukseksi. Ehkä arkkitehdin ura ei ollut riittävän näyttävä kansalliseksi merkkihenkilöksi eikä isänkään "taloudellisia rientoja" kuvailla sen tarkemmin.

Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan voi päätellä, että Fredrik Thesleffin äiti ja Fredrik Wilhelm Thessleffin Olga Maria -puoliso oli myös omaa sukua Thesleff. Olga Maria Thesleff (s. 1830) oli viipurilaisen Alexander Amatus Thessleffin tytär. Alexander Amatus Thessleff, Pikkupalatsin suunnittelijan isoisä, oli varsin menestyksekäs urallaan Venäjän keisarillisessa armeijassa ja ansioistaan hänet aateloitiin vuonna 1812. Suomalaisen historiankirjoituksen kaanonissa Alexander Amatus Thesleffiä on pidetty venäläismielisenä ja muun muassa hänen olematonta suomen kielen taitoaan on pidetty vakavana puutteena hänen toimiessaan Aleksanterin yliopiston varakanslerina. Hänestä muistetaan lähinnä tokaisu "Miksi te juhlisitte tuota ruotsalaista professoria", kun keisarillinen Aleksanterin yliopisto halusi juhlistaa H. G. Porthania. Thesleffin asemaan ja jopa henkilöön kohdistuva puutteiden osoittelu (Kansallisbiografian mukaan häntä on pidetty hyväntahtoisena mutta ajattelultaan rajoittuneena) johtuu 1800-luvun kansallisesta heräämisestä, jonka keulamiesten pyrkimyksiin saksaa äidinkielenään puhuva keisarin uskollinen palvelija sopi huonosti. Kun A. A. Thesleffiä katsoo hänen omista lähtökohdistaan, on hän yksi aikansa menestyneimpiä "suomalaisia". Myös lapset saivat nauttia tästä menestyksestä. Kansallisbiografia paljastaa, että Olga Marian vanhin sisko ja siis arkkitehti Fredrik Thesleffin täti Eugenia (Jenny) Amalia toimi keisarinnan hovineitona. 

Entäpä talossa asunut ja sen rakennuttanut isännöitsijä eli nykytermen toimitusjohtaja Christian Bruun? Hän oli syntynyt Haminassa vuonna 1849 kauppias Johan (Jean) Bruunin ja Anna Luise Thoden perheeseen. Haminalaisilla kauppiailla oli kiinteät siteet viipurilaisiin kauppiaisiin sekä liiketoimien että perheyhteyksien vuoksi. Bruun-suvun jäsenet, samoin kuin Thessleffitkin, toimivat korkeissa viroissa senaatissa ja yliopistossa sekä Pietarissa ja aina kaukaisessa Odessassa saakka, johon Christian Bruunin sedät Filip Jakob ja Henrik Wilhelm Bruun olivat päätyneet professoreiksi ja jossa täti Lovisa Ulrica vaikutti Venäjän Mustanmeren laivaston päällikön markiisi de Traversayn puolisona 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. 

Samoin kuin A. A. Thesleffiä, on vaikkapa Christian Bruunin serkkua Theodor Bruunia syytetty siitä, että hän ei ymmärrä Suomen oloja ja erityspiirteitä, vaan on liian Venäjämielinen ja siksi häntä ei ole otettu mukaan kansalliseen historiaamme. Kansallisbiografiassa todetaankin, että Vanhan Suomen eliitti kiinnittyi todella tehokkaasti venäläiseen valtapiiriin. Tällainen kiinnittyminen ja uskollisuus Venäjälle ei ollut sopivaa 1800-luvun suomalaisuutta rakentaneille eikä tällaisia vallankäyttäjiä sopinut muistella nuoren tasavallan kirjoittaessa omaa kansallista menneisyyttään.

Mutta takaisin Pikkupalatsiin. Yhteinen tausta voi olla syynä siihen, että Christian Bruun valitsi juuri Fredrik Thesleffin suunnittelemaan asuintaloaan. 
Christian ja Alexandrine Bruun. Työväenmuseo Werstas. 

Ennen Tampereelle tuloaan Christian Bruun oli toiminut johtajana useissa tekstiilitehtaissa. Tampereelle Bruun saapui vuonna 1897, eli hän aloitti Pikkupalatsin rakennustyöt välittömästi. Hänen aikanaan Finlaysonille rakennettiin kehräämö Siperia, laajennettiin jo kadonnutta "Kongo" -nimellä tunnettua kutomorakennusta ja hankittiin Sulzer-höyrykone. Bruunin laajennushankkeet olivat niin suuria ja kalliita, että vuonna 1900 hän sai potkut toimestaan, eli Tampereella Bruun ehti toimia vain kolme vuotta. 

Christian Fredrik Bruun (s. 1849, k. 1911) oli naimisissa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Perhe oli asunut aiemmin Forssassa, jossa insinööri Christian Bruun toimi puuvillatehtaan johtotehtävissä. Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokanta paljastaa, että Forssan vuosina perheeseen syntyi neljä poikaa. Tietokannasta puuttuu kuitenkin lapsia, kuten vuonna 1880 syntynyt Victor August, joka löytyy Schauman-sukuisen puolisonsa ansiosta aatelismatrikkelista sekä esimerkiksi vanhoista "kuka on kukin" -tyypisistä hakuteoksista. 

Forssan vuosien jälkeen Bruunit muuttivat Vaasaan, jossa Christian Bruun aloitti Vaasan puuvillatehdas Oy:n johtajana vuoden 1887 tienoilla ja toimi tässä tehtävässä ainakin tehtaan tulipaloon vuonna 1892 saakka. 

Potkujen jälkeen Bruun jatkoi tekstiiliteollisuuden parissa toimien trikootehtailijana Pyynikillä vuosina 1900-1903. Epäonnistunut kokeilu päätyi vararikkoon, mutta Bruun ei tästä lannistunut. Christian Bruun oli optimisti ja perusti maahantuontiliikkeen yhdessä Einar Sandmanin kanssa. Sandman & Co -nimellä toiminut yritys toimi Vaasassa, jossa Einar Sandman oli jo vuonna 1898 avioitunut Christian Bruunin tyttären Alexandrine Louise Bruunin kanssa (lähde:  Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Samaan aikaan Christian Bruun lähti Valkeakoskelle paperitehtaan isännöitsijäksi. Siellä hän vietti loppuelämänsä, sillä hänen kuolinpaikakseen on merkitty Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului.

Christian Bruun kuoli vuonna 1911 ja hänet haudattiin ilmeisesti Tampereelle. Alexandrine -puoliso kuoli vuonna 1916 Tampereella.
Christian Bruunin hautajaissaattue. Tampereen museot.

Lisätietoja: Varpu Anttonen, Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu, Tampereen yliopisto 2009.
Elinkeinoelämän keskusarkisto: Vaasan puuvilla Oy.
Esa Hakalan blogissa lisää Tampereen teollisuushistoriaa. 
Seija Hirvikallio, Pikkupalatsi - unesta herätetty (2006). 
Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen (1993). 
Suomen kansallisbiografia, Bruun-suku (2003); Veli-Matti Autio: Thesleff-suku (2007).
Työväenmuseo Werstas. Tietopaketti Finlaysonin alueesta. 
Jouni Yrjänä, Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2009.