torstai 31. elokuuta 2017

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 




Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 


von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 
 







Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.


George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.
Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.
Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.












Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Google digitoi muodin historiaa


Seuraamani Business of Fashion -uutissivusto kertoi viime viikolla Google tuovan digitaalisesti näytille muodin historiaa We Wear Culture -sivustolla. Se on osa Googlen Art and Culture -sovellusta. Tämä sovellus on taas osa Googlen aiemmin Cultural Institute -nimellä kulkenutta projektia, joka syntyi vuonna 2011 Googlen työntekijä Amit Soodin henkilökohtaisena projektina ja josta myöhemmin kehittyi Google Art Project. Soodin tavoitteena oli tuoda (taide)museoiden kokoelmat kaikkien internetin käyttäjien saataville. Projektissa sovellettiin Google Street Viewstä tuttua tekniikkaa. Luonnolliseti projekti on saanut kriittistä palautetta sen kuuden olemassaolovuoden aikana, mutta toisaalta yhä useampi museo on lähtenyt mukaan saattamaan kokoelmiaan digitaalisesti saavutettaviksi. Suomalaisista museoista Ateneum on antanut 55 teostaan Googlen digitoitavaksi ja EMMA jokseenkin saman verran. Nyt mukaan ovat tulleet muodin historiaan keskittyneet museot, jotka ovat antaneet kokoelmissaan olevia vaatteita Googlen digitoitavaksi. Kritiikki, jota muun muassa Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto on esittänyt, tuo esille sen, että taiteilijoiden tekijänoikeudet luovutetaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi ilmaiseksi Googlelle. Google ei ole luonnollisestikaan avannut sopimuksia, joita se on solminut museoiden kanssa.

Suomalaiset mediat tai muotiblogit eivät näytä vielä kiinnostuneen We Wear Culture -projektista eikä siihen ole lähtenyt mukaan myöskään Aalto yliopiston palkittu muodin koulutusohjelma toisin kuin esimerkiksi Central Saint Martins, joka on ehkä tunnetuimpia muotikouluja Euroopassa. Opiskelijoille We Wear Culture -projekti näyttääkin olevan näyteikkuna omille suunnittelutöilleen ja sellaisena se varmasti toimiikin. Opiskelijoiden kuitenkin kannattaa miettiä mitä luovuttaa Googlelle ladatessaan kuvia suunnitelmistaan Art and Culture -sovellukseen. Huomasin, että sovellukseen oli ladattu muun muassa suunnitelmia ja tasokuvia, joten voihan olla, että opiskelija on pahimmassa tapauksessa ja huomaamattaan luovuttanut suunnitelmansa Googlelle ilmaiseksi ja mikäli opiskelija haluaa kaupallisesti hyödyntää suunnittelemaansa vaatetta myöhemmin, ovat sen (tai vaatteesta tehdyn kuvan ja mallipiirroksen kuvan) omistusoikeudet Googlella.

Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture osioon (en tiedä miten näitä pitäisi oikeasti kutsua) voi tehdä hakuja monin eri tavoin. Jos esimerkiksi on kiinnostunut valmistustekniikoista tai tietyistä sunnittelijoista, teemaan voi tutustua tarkemmin. Toisaalta en onnistunut hakemaan sovelluksesta esimerkiksi kaikkia toimitettuja (editorial) haastatteluja tai artikkeleja. Tällä hetkellä mukana näyttäisi olevan museoita 40 eri maasta. Meitä lähimpänä Venäjän Etnografinen museo Pietarista. Mukana on myös sellaisia jättiläisiä kuin Versaillesin palatsi Ranskasta. 

Selaisin sivustoa / sovellusta sekä iphonella että tietokoneen selaimella. Se toimi hyvin, mutta varsin pian huomasin, että en taida kuulua sovelluksen kohderyhmään. Kuvat olivat toki hienoja, mutta sovellus ei antanut tarkempaa tietoa mistään asiasta. Esimerkiksi jos olisi halunnut tutustua tarkemmin keskiaikaisiin englantilaisiin tekstiileihin olisi sovelluksen tarjoama tieto ollut varsin pintapuolista (joskin näyttävän näköistä teknisesti). 

Koska We Wear Culture -lanseerauksen huomioiminen muotimediassa oli kesäkuun alun tapahtuma (hienosti osutettu ajankohtaan, jolloin ei ole suuria muotinäytöksiä tms. viemässä median huomiota*), yritin selvittää hankkeen taustoja. Kate Lauterbach, joka antoi haastattelun Business of Fashion -uutissivustolle, mainittiin hankkeen johtajaksi ja tällä tittelillä (project manager) hän on myös LinkedIn profiilissaan. Hän näyttäisi tämän profiilinsa perusteella olla noin 30-vuotias amerikkalainen, joka on valmistunut 2008 BBA:ksi Teksasin yliopistosta ja sen jälkeen suorittanut MBA tutkinnon työskenneltyään muotibisneksen parissa Yhdysvalloissa. Googlen yrityssivustoilta en onnistunut löytämään mitään tietoa siitä, keitä muita We Wear Culture -projekti työllistää ja millaista substanssiosaamista muodin historiasta projektin taustalla on. Google Culture Instituten johtaja Amit Sood on ilmeisesti hänkin taustaltaan kauppatieteilijä, jolla on BBA tutkinto intialaisesta yliopistosta ja MBA tutkinto samasta INSEAD Business Schoolista kuin Lauterbachilla. Lauterbachin ja Soodin tutkinnot on suoritettu jokseenkin hyvämaineisessa kauppaopistossa ja johon yritykset yleensä maksavat työntekijöidensä opinnot, tai opiskelija maksaa ne itse. Tällä hetkellä vuoden (10 kk) kestävä MBA tutkinto maksaa 80 800 euroa.  Hartaan etsimisen jälkeen löysin netin syövereistä vielä kolmannen Google Cultural Instituten työntekijän, Laurent Gaveaun, joka on entinen Versaillesin palatsin viestintäpäällikkö ja valmistunut arvostetusta Science Po yliopistosta. LinkedIn:stä löytyy vielä muutamia muita Google Culture Instituten työpaikakseen maininneita. He näyttävät kaikki olevan kolmekymppisiä digitaaliseen markkinointiin perehtyneitä ihmisiä, joiden koulutustausta on markkinoinnissa tai insinööritieteissä.

Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa.  Editorial -osioon on koottu  alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan. 

Yritin myös etsiä tietoa siitä, miten museot tekevät yhteistyötä Google Art & Culture / Google Cultural Instituten kanssa.  Esimerkiksi British Museum on kaksi vuotta sitten kirjoittanut blogissaan aiheesta. Mutta hups, blogi on poistettu. Ilmeisesti museoiden työntekijät (usein ilmaiset harjoittelijat) digitoivat taideteoksia (ja nyt siis myös vaatteita) Googlen ohjeiden mukaan. Museot siis tuottavat sisällön Google Art & Culture -sovellukseen ilmaiseksi (?) ilman, että työntekijä välttämättä saa edes palkkaa työstään vaan se on "työharjoittelua". Ihan kiva - Google on sentään pörssinoteerattu firma, joka tahkoaa tulosta. Google Cultural Instituten Amit Sood tosin väittää, että kyseessä on non profit -hanke. Se, että museot tekevät varsinaisen työn ja tarjoavat substanssin sovellukseen selittää myös sen, että Google Cultural Institute / Art & Culture ei tarvitse palkkalistoilleen yhtään historiantutkijaa tai museoalan ihmistä. Ja näin varmaan on Googlen kannalta parempikin, sillä tutkijat ja museoammattilaiset kun tuppaavat kysymään hankalia kysymyksiä koskien asioita, jotka Google Art & Culture pyrkii ratkomaan tietokonealgoritmein. Se muun muassa oppii tarjoamaan käyttäjälleen sellaisia kuvia, josta hän voisi olla kiinnostunut. Mutta edelleenkään, se ei tuo yhtään syvempää tietoa asiasta esimerkiksi viittaamalla aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Esimerkiksi englantilaisista keskiaikaisista tekstiileistä löytyy akateemista(kin) tutkimusta vaikka kuinka paljon, jos vain on halua ja tahtoa sitä etsiä ja lukea. 

Jäin miettimään, onko tämä Google Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture -osio vain paljon melua tyhjästä. Miten sovellukseen saadaan sisältöä, jos sen tekijöiden substanssiosaaminen on muualla kuin muodin ja tekstiilien historiassa? Antavatko museot riittävästi tietoa kuvatuista esineistä? Onko Googlella edes halua tuoda julki muuta kuin kauniita kuvia - sovelluksen kehittäminenhän lähti nimenomaan Soodin halusta tuoda kuvina esille museokokoelmia soveltaen Street View -tekniikan kehittämää kameratyöskentelyä. Mitä muodinluojat luovuttavat Googlelle, kun he luovuttavat vaatteidensa kuvat? 

Olen opiskellut historian lisäksi markkinointia. Joskus olen kateellinen markkinointialan ihmisten ällistyttävälle röyhkeydelle hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Kun sen verhoaa kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, saadaan kulttuuriperintöalan ihmiset tekemään ilmaista työtä. Kulttuuriperintöalalla ja tutkimusmaailmassa ollaan totuttu avoimuuteen ja päätökset ovat pääsääntöisesti läpinäkyviä. Kun yritin selvittää voittoa tavoittelemattoman Google Cultural Instituten taustoja, törmäsin seinään. Jos joku tietää tästä instituutista enemmän, kuulen asiasta mielelläni lisää.

* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus. 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.


Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.


Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot


Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 
Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot


Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.


Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tekniset kankaat ja niiden historia

Luin hiljakkoin Anders Ramsayn muistelmateoksen Från barnaår till silverhår (suom. Muistoja lapsen ja hopeahapsen), jossa Ramsay muisteli seikkailujaan impregnoitujen kankaiden valmistamisen parissa. Meno oli varsin villiä, kun 1880-luvulla kaikki halusivat vedenpitäviä viittoja, takkeja ja kenkiä.

Mainostoimisto Erva-Latvalan arkisto, ELKA. 
Nähtyäni oheisen mainoksen tämä Ramsayn muistelma palasi mieleeni. Impregnoidut kankaat olivat siis käytössä vielä 1940-luvulla. Viime vuonna vietettiin sadetakin keksijäksi mainitun skottilaisen James Macintoshin syntymän 250-vuotisjuhlaa. Sittemmin Brittein saarilla macintoshista on tullut synonyymi sadetakeille. Olisikin mielenkiintoista tietää, yrittikö toinen skotti, James Finlayson, hyödyntää tätä maanmiehensä innovaatiota omalla tehtaallaan Tampereella.

Tekstiilihistorioitsija Viveka Hansen kirjoitti vuosi sitten blogissaan vedenpitävien tekstiilien historiasta. Hänen mukaansa 1700-luvulla muotiin tulivat öljykankaat, joissa vedenpitävyyteen oli pyritty levittämällä kankaan pintaan erilaisia öljyjä. Itse valmistustekniikka lienee jo vanhempaa perua. Nykyäänkin näitä perinteisiä öljykankaita valmistetaan ja niistä tehdään muun muassa öljykangastakkeja. Tai itse asiassa tiivis puuvillakangas käsitellään vedenpitäväksi vasta sen jälkeen, kun siitä on valmistettu vaate.

Omassa tutkimusaineistossani 1800-luvun viipurilaisen herrasväen perheen kirjeenvaihdossa löytää myös mainintoja vesitiiviistä vaatteista. Nimittäin vuonna 1825 Englannista tilattiin

"... kaksi suurta viittaa parasta kamelinkarvaa, vesitiiviitä, vuorattu parhaalla huovalla ja valmiiksi ommeltu [ready made] viimeisimmän muodin mukaan..."

Vuosisadan lopulla uudet innovaatiot olivat levinneet ja nyt Suomestakin oli saatavilla "taatusti vedenpitäviä" takkeja.

Wiborgsbladet No 72, 10.5.1885
Wiipuri No 181, 8.8.1899 


1950-luvulla Suomessa voitiin hankkia kotimaassa valmistettuja takkeja.

Suomen Gummitehdas Oy, Kerava 1950-luku. (c) Keravan museo.
Lisätietoja: Skottilaisesta tekstiilihistoriasta kiinnostuneille ja S. Nenadic and S. Tuckett, Colouring the Nation. The Turkey Red Printed Cotton Textile Industry in Scotland c. 1840-1960 (Edinburgh, National Library of Scotland, 2013)