perjantai 4. maaliskuuta 2016

Suur-Merijoen kartano Milavidassa - ja kumiteollisuuden historiaa

Kävin hiljakkoin tutustumassa Milavida-museossa Tampereella avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoki - Jugendin helmi. Kartano sijaitsi Viipurin lähellä, noin kolme kilometriä Ykspään junaseisakkeelta. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "kartano oli [...] jugendarkkitehtuurin helmi ja aikansa julkisin koti". Kartanon rakennutti pietarilainen, sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Neuscheller, joka 1900-luvun alussa palkkasi nuoret lupaavat arkkitehdit Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan kesähuvilan, josta tuli kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat huvilaan myös sisustuksen ja valaisun. Kartano valmistui vuonna 1903 (toisissa lähteissä 1904).

Suur-Merijoen kartano, Signe Brander 1912, Museovirasto. 

Kirjoitin heinäkuussa 2015 tähän blogiin vierailustani Milavidan von Nottbeck näytelyssä. Tuolloin en ollut aivan tyytyväinen näyttelyyn. Suur-Merijoesta kertova näyttely on toteutettu perinteisemmin kuin von Nottbeck -näyttely, osittain varmastikin siitä syystä, että Suur-Merijoki -näyttely ei ole pysyvä, kuten von Nottbeck -näyttely on. Suur-Merijoen näyttelyssä huomioni kiinnittyi siihen, että näyttelysaleja ei oltu pimennetty. Nykyään museonäyttelyt on usein sijoitettu mustaksi maalattuihin, pimennettyihin huoneisiin. Näin pystytään valoilla ohjaamaan näyttelyvieraan katsetta ja toisaalta esimerkiksi arvokkaat tekstiilit eivät kärsi päivänvalosta. Koska Suur-Merijoki -näyttelyssä oli esillä pääasiassa huonekaluja, valaisimia sekä teksti- ja kuvatauluja, ei pelkoa haalistumisesta ollut. Näyttelyvieraana olikin miellyttävää kierrellä kevätauringon valaisemissa Milavidan huoneissa. 

Suur-Merijokea oli suunnittelemassa lukuisa joukko arkkitehteja ja näyttely keskittyykin suurelta osin arkkitehtien työn esittelyyn. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän Neuschellereiden perhe. Maximillian Neuscheller kuoli vuonna 1919 sydänkohtaukseen jouduttuaan bolshevikkien pidättämäksi. Muu perhe pakeni Suomeen ja asettui Suur-Merijoelle, jossa asui vuoteen 1926 asti. Tällöin perhe myi kartanon Suomen valtiolle. Kartano siirtyi ilmavoimien käyttöön ja sen maille perustettiin lentokenttä, päärakennus toimi upseerikerhona. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Esa Hakalan blogista voi lukea lisää Neuschellereista ja kartanosta. Myös Per Magnus Wijkmanin englanninkielisestä blogista löytyy lisätietoja ja kuvia. 

Olen tutkinut väitöskirjassani yhtä Viipurin seudun kartanoa, Hackmaneiden Herttualaa, joten Suur-Merijoen kartanon esittelyteksteissä oli paljon tuttua. Kosmopoliitti elämäntapa, läheiset yhteydet Pietariin ja saksankieliseen Euroopaan yhdistivät monia Viipurin seudun kartanonomistajia. Anna-Lisa Ambert on vuonna 2003 tutkinut Suur-Merijokea porvariston omakuvana tutkimuksessaan "Kotini on linnani": kartano ylemmän porvariston omakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lingrenin ja Saarisen suunnitteleman Suur-Merijoki vuodelta 1904. (taidehistorian väitöskirja, julkaisija Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2003) 

Suur-Merijoki ei  ollut vain kesähuvila, vaan siellä harjoitettiin myös viljelyä ja karjankasvatusta. Kartanon pihaa komistikin suuri sonniveistos, joka esitty Ayrshire-rotuista Gary-sonnia. Patsas sijaitsee nykyään Järvenpäässä.

Täältä voi käydä katsomassa Maximilian Neuschellerin ottamia valokuvia. Hän oli innokas valokuvaaja ja kartanossa oli oma, erillinen pimiö häntä varten. Näiden kuvien konservoinnista on tehty opinnäytetyö.

Näyttelyn jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että tiedämme edelleen melko vähän perheen elämästä Suur-Merijoella. Tutkimus näyttää olleen kiinnostuneempi kuuluisista arkkitehdeista ja Ambergin väitöskirjassakin heidät nostetaan esille sen sijaan, että keskityttäisiin perheeseen. Amberg kylläkin toteaa kartanon olleen Neuschellerin omakuva ja kosmopoliittisuuden ilmentymä, mutta siitä huolimatta kyseessä on "rakennusmonografia", ei Neuschelleriin keskittyvä tutkimus. Koska en ole täysin perehtynyt Ambergin väitöskirjaan ihmettelenkin mielessäni, miksi arkkitehtien nimet on tästä rakennuttajan omakuvaa korostavasta lopputulemasta huolimatta pitänyt nostaa työn otsikkoon. Olen havainnut, että oli kyse sitten maisema- tai rakennusarkkitehtuurin historiasta, arkkitehdit kyllä muistetaan ja heidän ympärilleen jopa luodaan sankarimyyttiä, mutta tilaajien ja varsinaisten käyttäjien kokemuksia ja intentioita harvemmin otetaan huomioon. 

Jäinkin miettimään, millaista oli asua "kokonaistaideteoksessa", miten se soveltui perhe-elämän tarpeisiin? Kartanon pohjapiirroskin, joka oli esillä museonäyttelyssä, kertoo vilkkaasta seuraelämästä. Vieraille oli varattu useita huoneita. Moderniudestaan huolimatta vieraiden käytössä ei kuitenkaan ollut pesutiloja, vain vesiklosetti, samoin kuin palkollisille. Missä nämä peseytyivät? Entäpä miten kivirakennus soveltui talviasumiseen? Miten sitä lämmitettiin? 

Kuva: uusiotuotantoa mainosjulisteesta www.delcampe.net


Entäpä Neuschellerin liiketoimet? Liike-elämää tutkineena kiinnitin huomioni näyttelytekstissä mainittuun, vuonna 1860 perustettuun Russian American India Rubber Companyyn. Yritys oli omana aikaan maailman suurin kumialan yritys ja sillä oli monopoli koko Venäjän vähittäiskauppaan edustamissaan tuotteissa, joihin kuuluivat muun muassa kumikalossit. Maximillianin isän Leopold Neuschellerin omistama ja hänen kuoltuaan Maximilianin ja hänen vaimonsa serkun, rotterdamilaissyntyisen Hendrik van Gilse van der Palsin omistama kauppahuone fuusioitui 1909 kumitehtaan kanssa. Tällöin Maximilian Neuscheller vetäytyi eläkkeelle. Täältä ja täältä voi käydä tutustumassa van der Palsin Pietarin taloihin. Venäjän vallankumouksen jälkeen van der Pals muutti Suomeen, Lohjalle omistamaansa Palonimen kartanoon ja toimi Suomessa kumialalla yrityksellään Suomen Treugolnik Oy (Lähde: Esa Hakalan blogi) van der Pals oli ilmeisesti jo varautunut mahdolliseen tulevaan Suomeen muuttoon, sillä hän oli vuonna 1912 ostanut Pyhäniemen kartanon Hollolasta, josta hän kuitenkin jo vuonna 1919 luopui. (lähde: paijat-hamewiki.fi)  van der Palsin liiketoimista riittäisi tutkittavaa, sillä Treugolnikin lisäksi hänellä oli myös muuta liike- ja hyväntekeväisyystoimintaa Pietarissa. (lähde: Erik Amburger: Deutsche in Staat, Wirtschaft und Gesellschaft Russlands. Die Familie Amburger in St. Petersburg 1770-1920, Wiesbaden 1986)

Kuva: Hanseatisches Sammlerkontor für Historische Wertpapier
Neuschellerin kumituotteet sysäsivät Suomen kumiteollisuuden liikkeelle. Vuonna 1895 Mauritz Weissman perusti Gummi Teollisuus Tehdas Pohjolan tutustuttuaan Neuschellereiden Treugolnik-tuotemerkillä valmistamiin kalosseihin. Weissmanin tehdas meni kuitenkin pian konkurssiin, mutta vuonna 1898 perustettiin Suomen Gummitehdas Oy, joka vuonna 1904 muutti Helsingistä Nokialle. Ja loppu onkin historiaa, voisi sanoa. (lähde: Wikipedia) 1800-luvun loppupuoli oli kiivasta kumi- ja kankaiden kyllästysteollisuuden aikaa. Uuden keksinnöt houkuttelivat alalle rikastumisen toivossa yrittäjiä, joiden hiukan epäonnisemmista, mutta hetkellisesti tuottoisista seikkailuista voi lukea vaikkapa Anders Ramsayn muistelmista Från barnaår till silverhår (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). 

Joku tässä kumiteollisuuteen liittyvässä osassa jäi kuitenkin kaivelemaan ja pengoin asiaa hiukan lisää. Kumiteollisuuden viimeisimmät kiemurat ovat juuri nyt median riepoteltavana ja nokialaisena olen kiinnostunut paikkakunnan teollisuuden historiasta.

Suomen Gummitehdas osti 1930-luvulla enemmistöosuuden Osakeyhtiö Nurmesta ja Savion kumitehdas Oy:sta. Wikipedian mukaan jälkimmäinen ostettiin vuonna 1832, mutta vielä vuonna 1934 Savion kumitehdas Oy mainosti  Treugolnik nimeä ja perustamisvuottaan 1860 Pietarissa, sekä Made in Finland -tekstiä. Täällä pienpainate. Kulutus tai muotihistorian tutkijalle tästä mainoslehdykästä löytyy mielenkiintoista kuvamateriaalia. Mutta takaisin liike-elämään. Eli oliko niin, että Keravan Saviolla sijainnut Savion kumitehdas Oy oli van der Palsin Suomen Treugolnik Oy? En onnistunut löytämään Savion kumitehtaasta mitään historiatietoja. Vuodelta 1923 löytyy Suomalainen Treugolnik Oy. Suomen Treugolnik -nimeen en törmännyt muualla kuin Esa Hakalan blogissa. Lisäanekdoottina todettakoon, että Finska Treugolnik perusti vuonna 1921 Svenska Treugolnik -yhtiön, jonka toiminnan kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Keravalla kumituotteita valmistettiin ilmeisesti vuodesta 1925 aina 1980-luvulle saakka. 

Osakeyhtiö Nurmi herätti mielenkiintoni. Hackmanit ostivat vuonna 1872 Nurmen tilan Viipurin läheltä. Sinne perustettiin vuonna 1873 olkiselluloosatehdas ja vuonna 1876 hienotaetehdas. Selluloosatehdas lopetti vuonna 1882 ja hienotaetehdas siirrettiin vuonna 1891 Sorsakoskelle, jossa edelleen Hackmanista irrottautunut Metos Oyj valmistaa teräsesineitä suurkeittiöiden tarpeisiin. (Lähde: Kestäviä arvoja. Hackman 1790-1990, Helsinki 1990) Teollinen tuotanto siirtyi vain väliaikaisesti pois Nurmesta. Osakeyhtiö Nurmi, joka oli siirtynyt Suomen Gummitehtaan omistukseen konkurssin jälkeen vuonna 1930, valmisti kumisia kengänkorkoja ja lattianpäällysteitä. Olin lukenut Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran blogista, että Viipurin maakunta-arkistossa on alkuperäinen "Nokian" lattia. Olin itsekin päässyt ihailemaan kyseistä lattiaa, joka tuskin kuitenkaan voi olla "nokialainen". Upofloor aloitti lattiapinnotteiden valmistuksen Nokialla vasta sodan jälkeen, vuonna 1955. Toisekseen nokialainen Suomen Gummitehdas valmisti lattiapäällysteitä Viipurissa, kuten yllä totesin.  Joten luultavimmin kyseessä on siis Osakeyhtiö Nurmen/Suomen Gummitehtaan valmistama lattia, paikallista tuotantoa siis. 

Ajauduin siis aika kauas varsinaisesta aiheesta, eli Suur-Merijoen kartanosta. Nokialla on myös toinen Viipurista siirtynyt teollisuuslaitos, nimittäin mylly. Siitä kirjoittelen ehkä toisella kertaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti